Oon nyt ehkä kolmisen viikkoa nukkunut viikolla unet pätkissä. Siis heräillyt yöllä monta kertaa. En oikein osaa (vieläkään) sanoa, mistä se johtuu. Rupesin ensimmäisen pätkäuniviikon jälkeen pitämään unipäiväkirjaa. Siitä saattoi todeta, että arkisin herään lähes säännöllisesti kolme kertaa yössä sekä vähän ennen herätyskelloa, viikonloppuisin taas nukun sikeästi enkä herää kertaakaan. Miksi, oi miksi?
Alkoi kyllä turhauttaa tuo heräily. Aloinkin mennä tosi hyvissä ajoin nukkumaan, että saan kuitenkin tarpeeksi unta. Enkä nyt olekaan ollut juuri väsynyt. En silti vieläkään ole saanut selvyyttä siihen, miksi en oo saanut nukuttua. Yleensä nukahdan missä vaan, milloin vaan ja nukun kuinka pitkään vaan. Töissä on lepposempaa kuin koskaan, hommat rullaa, hojksit (lähes) tehty, kaiken kaikkiaan ei mitään sellaista murhetta töistä, jonka tiedostaisin. Nyt vajaan 3 viikon pätkäunien jälkeen oon kuitenkin nukkunut kaksi edellistä yötä ihan putkeen, joten oon toiveikas jatkosta.
Unettomien öitten lisäksi mielessä on lähiaikoina ollut toinen, vastapainoksi iloinen asia: ihanat oppilaat. Syksyllä uuden luokan kanssa aloittaessa jänskätti se, että mitä jos menee jonkin oppilaan kanssa sukset ihan ristiin. Onneksi ei. Tapahtuuhan sitä kaikenlaista kouluarjessa, mutta voi että ne on kuitenkin niin rakkaita jo nyt. Ja varmasti oppilaat jää ikuisesti mieleen, onhan ne urani ensimmäiset. Eilen katselin oppilaitten kotiinlähtöä ja mietin, miten tärkeiksi ne on itelle jo tulleet. Ja oon myös kertonut sen ääneen, kaikista eniten niille, joiden kanssa tulee eniten otettua matsia. Ne kai niitä läheisimpiä onkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti